Mitä hiihtoladulla tapahtuu ja miksi se muistuttaa henkistä matkaa?

Talvilomalla pääsin pitkästä aikaa hiihtämisen makuun, sukset luistivat ja vauhti oli oman kunnon mukaista menoa. Sivakoidessa huomasin yhtäkkiä miettiväni jotain muuta kuin itse hiihtämistä. Olin päässyt jonkinasteiseen flow-tilaan ja siinä hetkessä ymmärsin, että itse asiassa olinkin aivan asian ytimessä. Huomasin katsovani latua, mutta en silti katsonut. Ajatukset olivat jossain hyvin syvällä ja huomasin pohtivani omaa henkisen polkuni matkaa ikään kuin hiihtomatkana. 

Miten hiihtäminen muistuttaa henkistä kehitystä

Hiihtäminen ja henkinen kehitys vaativat kärsivällisyyttä, toistoa ja halua kohdata epämukavuus. Ensimmäiset kilometrit tai ensimmäiset askeleet tuntuvat usein kömpelöiltä, mutta sinnikkään harjoittelun kautta liike muuttuu pikkuhiljaa sulavammaksi.  

Hiihtoladulla opimme kuuntelemaan hengitystä, rytmiä ja kehon pieniä viestejä; henkisessä työssä opimme kuuntelemaan ajatuksia, tunteita ja alitajuisia uskomuksia. 

Kun hyväksymme, että vauhti vaihtelee ja reitti mutkittelee, paine täydellisyydestä hellittää.

Sekä ladulla että elämässä tärkeintä on jatkaa eteenpäin, askel ja liuku kerrallaan, luottaen siihen, että jokainen hetki vahvistaa meitä sisältäpäin. Ja perille pääsemme, vaikka ladun päätä ei näy.

Hiihtäessä voi huomata, että eteneminen ei ole pelkkää voimaa, vaan myös tekniikkaa ja läsnäoloa. Sama pätee henkiseen kasvuun: emme voi pakottaa mitään tapahtuvaksi, mutta voimme luoda tilaa mahdollisuudelle tapahtua. Ylämäet muistuttavat miten vastus kehittää ja alamäet opettavat irti päästämistä ja luottamusta. 

Alamäessä saatamme joskus kaatua. Katse ympärille näkikö kukaan. Sitten vain ylös ja reippaasti eteenpäin. Pienet kolhut opettavat suhtautumaan lempeydellä ja jopa huumorilla omille sattumuksille. Ja toisaalta voimme näyttää tietä muille: minä kaaduin, älä sinä hiihdä tästä ettet sinäkin kaadu. Tai jos nyt välttämättä haluat, anna mennä mutta tiedät mitä voi tapahtua. Päätös on sinun. Omaa latuammehan me täällä jokainen luomme.

Hiihto tarjoaa konkreettisen peilin sille, miten suhtaudumme haasteisiin, rajallisuuteen ja onnistumisiin.

Kun sitä sitten oppii liukumaan ladulla oman hyväksynnän ja uteliaisuuden kanssa, sama asenne alkaa hiljalleen siirtyä myös arjen valintoihin, ihmissuhteisiin ja omaan sisäiseen puheeseemme. 

Olemme itse itsemme pahimpia vastustajia, mutta harjoittelun kautta voimme löytää parhaan potentiaalimme, niin ladulla kuin itsestämme. Ainahan sitä voisi toki tulla vieläkin paremmaksi, mutta eikö epätäydellisyys ole kuitenkin paljon kiehtovampaa?